Blogi

Uusin kirjani Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY) ilmestyi toukokuussa 2024. Kirja ei kuulu Reppu-sarjaan, mutta haluan kirjoittaa kirjasta hiukan myös täällä, koska vaikka kirja ei suoraan käsittele herkkyyttä, siinä on paljon herkkyyttä. Kirjassa on myös suuria tunteita ja tunteiden käsittelyä. Uskon, että moni herkkä lapsi ja tällaisen lapsen kasvattaja voi löytää tarinasta jotakin kiinnostavaa.

Kirja rageavine äitihahmoineen pohjautuu omiin kompasteluihini vanhempana. Niin henkilöhahmot, tapahtumat kuin repliikitkin ovat silti fiktiota. Myös oppikirjamainen tilanteen purku on fiktiota. Omat yritykseni yhteyden palauttamiseen ovat kotikutoisempia, mutta nekin lasketaan. Lause ”Sinne meni kesän ainoa kaunis päivä!” on sen sijaan todellisuutta, joskaan ei minun suustani…vielä.

Vaikka tilanne on fiktiota, olen ollut tuossa tilanteessa aika monta kertaa ja halusin koota tähän muutamia ajatuksia aiheen ympäriltä. Tässä kohtaa ne, jotka eivät koskaan ole huutaneet lapsilleen, voivat lopettaa lukemisen. Jos sinulla ei ole koskaan revennyt pelihousut (ei edes vähän saumoista ratkennut) voit onnitella itseäsi, ottaa sädekehän ja jatkaa samaan malliin. Kaikki passiivis-aggressiiviset puhisijat ja mulkoilijat voivat toki mielellään jatkaa lukemista.

Minä en ole mitenkään pelkästään vihainen äiti. Ainakaan en toivo lasteni näin minua määrittelevän kun muistelevat minua keinutuoleissaan. Toivon sen sijaan mainittavan sen kanannäköisen pinjatan, jonka askartelin heidän kanssaan. Mainitkaa myös se, että puolustin teitä aina, heitin tökeröä läppää ja jaksoin melkein aina pitää sylissä.

Olen myös ollut vihainen monta kertaa: syyllistänyt, tiuskinut ja ärähtänyt. Muistan edelleen elävästi, kun ensimmäisen kerran huusin lapselleni. Taapero ei totellut leikkipuistossa mitään ohjeita ja pelkäsin turvallisuuden puolesta. Keinot ja voimat loppuivat kahden natiaisen kanssa säätäessä. Päädyimme ottamaan yhteen räväkällä tyylillä. Korvissani kuulin Haluatko Miljonääriksi-ohjelman epäonnistumis-äänen kaikuvan suoraan taivaasta.

Se ääni on tullut tutuksi vuosien varrella. Olen se, joka vastasi lapsen huutoon oman sisäisen lapsensa huudolla. Ja itki omaa epäonnistumistaan lasten nähden – kuin lapsi. Tutuksi on tullut myös sopiminen ja anteeksi pyytäminen. Paljon on opiskeltu tunnetaitoja, vireystiloja ja kuormittumista. Nykyään osaamme hengittää paremmin ja ottaa aikalisiä – ja pysymme tasapainossa paremmin.

Tähän (puoli)pisteeseen pääseminen on vaatinut jatkuvaa oman elämänsä tunnetaitosuperninjana olemista. Sukupolvenihan on ensimmäinen, jolla on riittävä määrä tietoa riittävän helposti saavutettavissa, jotta voimme yrittää olla se tunnetaitajien rauhaa ja läsnäoloa huokuva airut, mitä meiltä myös odotetaan. Tietoa ja odotuksia meille kyllä tarjoillaan, mutta rehellisesti sanottuna, monet meistä on valmistettu tähän sotaan heikoin varustein. Siitäkin huolimatta, että omat vanhempani olivat empaattisia kasvattajia ja meillä puhuttiin tunteista ovat omat kamppeeni kuin lasteni intiaanileikkiin askartelema lerputtava kopiopaperinen jousipyssy ja nuolet. Monien nykyvanhempien omat vanhemmat kasvatettiin behavioristisin opein maailmaan, jossa tunteita yksinkertaisesti ei käsitelty. Kulttuurista ja taustasta riippumatta, kannamme mukanamme paljon. Monet joutuvat yhtä aikaa opettelemaan tunteiden käsittelyä itse, opettamaan sitä lapsille ja toisinaan vielä ikääntyville vanhemmilleen. Se on valtavan raskasta, näkymätöntä työtä.

Kuten sanottu, meille on tarjolla paljon tietoa, vinkkejä ja neuvoja. On hengitysharjoituksia, kirjoja, kursseja, niksejä ja konsteja, joilla oman mielen saa pidettyä tasaisena ja omat reaktiot lasten aloittamiin maailmansotiin pullantuoksuisina. On sanottava tiettyjä asioita ja vältettävä toisia, jotta lapset saavat kokea, että he ovat rakastettuja ja turvassa kaikkine tunteineen. Pinnistellessään tämän tavoitteen parissa moni aikuinen taantuu lapseksi, joka ei kokenut olevansa rakastettu ja turvassa. Ainakaan vihaisena.

Jos olet kaltaiseni vanhempi, jota toisinaan väsyttää olla oman elämänsä tunne-ekspertti, jos sinua juuri nyt väsyttää hengittää sisään ja ulos, pysyä rauhallisena, pysyä lempeänä ja huokua läsnäoloa, ota siitä tauko ja keskity seuraavaan. Sinä olet turvassa ja rakastettu ja ihan riittävän hyvä vanhempi, vaikka joskus räjähtäisitkin. Kun itse rakastat itseäsi tunteinesi ja reaktionesi, voit kohdata myös lapsen tunteet rakkaudella. Suomessa on perinteisesti turvauduttu puhumattomuuteen ja tunteiden patoamiseen. Hillittyä ja rauhallista ulosantia on pidetty hyveenä. Minä sanon, että hiiteen sellainen. Väärin ymmärrettynä tunnetaitotieto (oh, mikä sana) vääntyy taas uusiksi kohtuuttomiksi itsehillinnän vaatimuksiksi, kun sen on tarkoitus olla ihan muuta: lupa räiskyä niin lapsilla kuin aikuisilla, kyky pyytää anteeksi ja kasvusuuntana taito räiskyä niin, ettei loukkaa toisia. Sitä paitsi kuten lapsilla, meillä aikuisillakin on lupa yrittää uudestaan. Mikään ei mene pilalle, vaikka emme onnistu aina. Tämä päivä on ihan hyvä näin.

Villikissareppu on ilmestynyt ja lähtenyt maailmalle. Kirja tuntuu vähitellen ehtineen kirjastojen hyllyille, kirjakauppoihin ja myös lukijoiden käsiin. Normaalisti tässä tilanteessa olisin kovasti potkimassa kirjaa maailmalle ja juhlistamassa ison projektin päättymistä.

Ilon sijasta (tai sen lisäksi) iskivätkin uupumus ja keholliset stressireaktiot. Koska olen koko elämäni elänyt kuormittumistaipumuksen kanssa, suhtaudun näihin vaiheisiin aika rennosti. Voimat palaavat kyllä ja sitä odotellessa asioita pitää tehdä omaan tahtiin.

Juuri nyt omassa selässä on villiintynyt reppu. Ehkä tarvitsin tämän muistutukseksi siitä, miksi oikeastaan tein koko kirjan. Oma reppuni ei ole tällä kertaa villikissa, vaan talviunta nukkuva karhu, tai ehkä ylivirittynyt papukaija. Välillä on vaikea ottaa selvää, minkälaiseksi otukseksi reppu on muuttunut. Se saattaa muuttaa muotoaan päivästä toiseen.

Villikissareppu kertoo ylikuormittumisesta. Näkymättömän repun kielellä: reppu ei kevene kuten tavallisesti. Näin voin käydä, jos on pitkittynyttä stressiä, jatkuvaa aistikuormitusta tai kimppu muita raskaita asioita. Lyhytkestoisina herkkäkin ihminen oppii kestämään näitä asioita ilman isompia romahduksia. Normaalin kuormituksen ei tarvitse olla pelottava asia. Pitkittyessään ylikuormitus kuitenkin laskee elämänlaatua ja voi vaikka sairastuttaa. Se ei ole tila, jossa ihminen voi, toimii ja oppii hyvin.

Villikissarepussa ei löydetä taikasauvaa kuormituksen poistamiseen. Sellaista ei ole, jokainen tilanne on erilainen. Kirjassa avun tuovat ymmärtävät ja tarkkanäköiset ihmiset. Tärkeää roolia näyttelee maaginen viltti, joka minulle symboloi välittävää kohtaamista, nähdyksi tulemista ja auttamista.

Miksipä viltti ei voisi auttaa ylikuormittunutta ihan oikeastikin, ainakin hetkellisesti. Viltistä voi tehdä vaikka piilopaikan. Se lämmittää, jos on muitakin joiden keho reagoi stressiin muun muassa palelemalla, kuten omani. Kirjassa reppu kesyyntyy kertaheitolla, mutta tosielämässä tarvitaan reilusti lepoa, aikaa ja kohtaamisia ennen kuin reppu osoittaa kesyyntymisen merkkejä. Kesyttämisen alkuun voivat auttaa myös ammattilaiset: opettajat, lääkärit, toimintaterapeutit, terveydenhoitajat, kuraattorit ja psykologit.

Toivotan täältä jostain villin reppuni alta kaikille ihania lukuhetkiä uuden kirjan parissa! Kuulen tosi mielellään ajatuksianne ja kerron kirjasta lisää. Ja jos itseäni tunnen, oma reppuni on kohta taas entisellään. Mutta nyt vetäydyn hetkeksi viltin alle makaamaan.

Syksyllä 2023 ilmestyy kirja nimeltä Villikissareppu. Itsenäinen jatko-osa Näkymättömälle repulle.

Villikissareppu jatkaa tarinaa herkästä lapsesta, jonka elämään erikoinen kokemusten reppu tuo vuoroin riemua, vuoroin hankaluuksia. Ajatus Villikissarepusta syntyi jo silloin kun kirjoitin Näkymättämän repun.

Reppu-kirjasarjan ensimmäinen osa on yleiskatsaus aiheeseen, herkän ja herkästi kuormittuvan ihmisen perusproblematiikkaan, jossa tarkasti havainnoiva mieli kerää näkymättömiä kokemuksia mukaansa – hyvässä ja pahassa. Reppu kasvaa, kevenee, kasvaa ja kevenee. Joskus ehkä vähän räjähtelee. Sitä se elämä on. Se on herkän elämän normaali tila. Sen kanssa oppii pärjäämään.

Villikissarepussa eteen tulee tilanne, jossa reppu ei kevenekään tuttuun tapaan. Päähenkilö Rosalin elämässä tapahtuu isoja muutoksia, ja reppu alkaa käyttäytyä ennennäkemättömällä tavalla. Villikissareppu tarttuu siihen, monen herkän joskus kokemaan tilanteeseen, jossa repun jokapäiväinen elämä, keveneminen ja kasvaminen katkeaa liian isojen haasteiden takia. Tarvitaan pysähtymistä, tarvitaan enemmän apua. Pitää selvittää miten villiintyneitä reppuja kesytetään.

Muutoksia kohdanneiden herkkien lisäksi Villikissareppu tarjoaa heijastuspintaa kaikille, jotka ovat joskus muuttaneet, ikävöineet, aloittaneet uudessa koulussa, eskarissa tai päiväkodissa, jotka ovat joskus tunteneet yksinäisyyttä, ujostelleet tai jännittäneet. Tai kohdanneet lapsen, joka kamppailee tällaisten asioiden kanssa.

Kun kirjoitin Villikissareppua, jouduin hiukan kamppailemaan sen kanssa, että kirjassa reppu taas näyttäytyy haasteena. Olisin oikeastaan halunnut kirjoittaa seuraavaksi kirjan, jossa esille pääsisivät repun kaikki hauskat ominaisuudet: taito muuttaa tylsyys leikeiksi, pikkukivet timanteiksi ja harmaa väriloistoksi. Olisi niin tärkeää muistuttaa herkille lapsille, että he kantavat selässään taikareppua, joka saa elämän säihkymään.

Kävi kuitenkin niin, että kirjaan putkahteli haasteita ja hankaluuksia. Se johtuu siitä, että yhteiskunnan matka herkkien lasten tukemisessa on vasta alussa. Oletus ihmisten yhtäläisestä stressinsietokyvystä, kuormittumistaipumuksesta ja hermostosta elää yhä vahvana. Ja siksi on tärkeä vieläkin kirjoittaa haasteista. Sikäli kun herkkyydestä saan kirjoittaa ja puhua, tulen pitämään esillä myös herkkyyden iloisia puolia.

Miten niitä villiintyneitä reppuja sitten kesytetään? Siihen Villikissareppu ei anna yksiselitteistä vastausta. Villiintyneet reput ovat erilaisia. Kesyyntyminen alkaa siitä, että villi reppu huomataan. Jonkun reppu kesyyntyy itsestään ajan kanssa. Joku saattaa tarvita apua vaikkapa nukkumiseen, ehkä kesyyntyminen alkaa siitä kun uni korjaantuu? Jonkun pitää perua harrastuksia ja ottaa aikalisä. Joku tarvitsee monta hyvää keskustelua. Joku apuvälineitä: korvatulppia, piilopaikan, stressilelun, purukorun, monenlaisia löytyy. Joku tarvitsee loman. Erityisen paljon aikaa omalta aikuiselta. Myös opettajat, erityisopettajat ja toimintaterapeutit ovat hyviä kesyttämään villiintyneitä reppuja. Kun lasta autetaan näkymättömän repun kanssa hänestä tulee aikuinen, joka osaa auttaa itseään, ja tarvittaessa hakea lisäapua ajoissa.

Se mikä alkoi oman perheen tunnetyökalusta, kokemusten repusta, muuttui ensin kirjaideaksi, sitten käsikirjoitukseksi, sitten lastenkirjaksi, sitten työpajoiksi, kuvitusnäyttelyksi ja nyt kokemukselliseksi Näkymätön reppu -näyttelyksi opastuksineen ja työpajoineen.

Vajaa kolme vuotta Näkymättömän repun idean syntymisestä olen tässä ja saan kutsua yhä uusia lapsiryhmiä näyttelyyn näkemään, tunnustelemaan, kuuntelemaan ja katsomaan millaista elämä näkymättömän repun kanssa on: miten säihkyvän mahtavaa ja raivostuttavan rasittavaa.

Ensimmäisen tilallisemman Näkymätön reppu-näyttelyn valmistelu oli opettavainen, innostava ja tuskan täyteinenkin kokemus. Kannoin kierrätyskeskuksesta askartelumateriaalia peräkonttikaupalla. Liimasin, väkersin, animoin ja työllistin lähipiirin lapsiani myöten. (Kiitos siis anoppi, isä, äiti, Jaakko, lapset ja ystävät). Olin sotkeutua kaikkiin käsissä pidettäviin lankoihin, enkä pelkästään kuvaannollisessa mielessä. Sormet erikeeperistä tahmeina, niittipistooli kädessä ja hiukset maalissa huusin mielessäni: ”Onko tässä mitään järkeä!”.

Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaanotin ensimmäiset ryhmät näyttelyvieraiksi kysymys menetti merkityksensä. Sen sijaan katselin noita viisaita lapsia heidän miettiessään miltä reppu voi tuntua selässä. Laskin mielessäni, että tässäkin ryhmässä on aika varmasti vähintään neljä, ehkä useampi, jotka tietävät sen hyvinkin omakohtaisesti. Ja toivoin niin kovasti, että yksikään heistä ei enää luule olevansa yksin reppuineen.

Eilen sain tietää, että Taiteen edistämiskeskus tukee minua rahallisesti seuraavissa näyttelyvalmisteluissa. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos! Sotkeudun ilomielin uudestaankin erikeeperiin, siimoihin ja lankoihin kun vain saan tehdä työtä tämän aiheen ja näiden lasten parissa!

Kyselin instagramissa Näkymättömän repun seuraajilta kokemuksia siitä miten herkkyys on vaikuttanut heidän lapsuuteensa. Sydämeni aina vähän särkyy, kun kuulen ihmisten kertovan lapsuutta varjostaneesta, vaikeasti määriteltävästä ”vääränlaisuuden” kokemuksesta, jonka tunnistan itsessänikin. Kuinkahan moni herkkä lapsi tämän kokemuksen jakaa?

Pohjimmiltaan kyse saattaa olla siitä mitä pidetään hyvänä ja ”kunnollisena” lapsuutena. Väitän, että jossakin määrin hyvinvoivan, hyvää elämää elävän lapsen tunnusmerkkeinä pidetään energisyyttä, aktiivisuutta, touhukkuutta ja sosiaalisuutta. Esimerkillinen lapsi on koulussa kaverimagneetti ja harrastaa monenlaista. Hän menee innoissaan päiväkotiin tai kouluun ja iltapäiväkerhoon, koska siellä on paljon tohinaa. Hän tykkää leireistä, peleistä, lastenkutsuista, leikkipaikoista, leirikouluista ja yökyläilyistä ja mennä viilettää vailla huolta huomisesta. Ongelma ei ole siinä millaisista ominaisuuksista lapsia kehutaan, vaan siitä millaisista heitä EI kehuta. Vähemmille kehuille jäävät herkät ja monet neurokirjon lapset, joiden ominaisuudet ja persoonallisuuden piirteet eivät sovi ideaaliin. Lapset, jotka eivät hermostonsa tai temperamenttinsa takia ole aina menossa ja ensimmäisinä jonossa. Lapset, jotka huolestuvat, jännittävät, pelkäävät, vetäytyvät, hermostuvat, sekoilevat tai suuttuvat tilanteissa, joissa toiset loistavat.

En ole monta kertaa leikkipuistossa kuullut vanhemman kehaisevan, että ”Meidän Teppo se on sellainen oikea kotihiiri. Aina nenä kiinni kirjassa. Teppo tietää niin hienosti omat rajansa, eikä mennyt yökouluun kun ei halunnut”.

Ei ole mitään syytä, miksi meidän pitäisi asettaa ideaaliksi aktiivisuus ja ylenpalttinen reippaus. Touhukas, aktiviteettien täyteinen elämä sopii monelle. Se voi sopia myös monelle herkälle. Mutta nämä seikat eivät määrittele hyvää lapsuutta. On aivan muita asioita, kuten turvallisuuden tunne, rakastettuna oleminen, hyvä itsetunto, itsemääräämisoikeus, innostus ja ilo, jotka vaikuttavat elämänlaatuun. Ja vain ihminen itse voi tietää millaista elämää elämällä nämä asiat toteutuvat. Esimerkiksi ilon määrää ei voi nähdä siitä, kuinka paljon kavereita tai harrastuksia lapsella on tai kuinka innokkaasti hän syöttää pelikentällä.

Joten jos lapsesi, kummilapsesi, sukulaislapsesi, huollettavasi tai oppilaasi ei ole turbolapsi, avaa silmäsi hänen muille ominaisuuksilleen. Kysy mistä tämä lapsi saa iloa, ja mikä on hänelle hyvää elämää. Ja kaikki aikuiset, jotka aikoinaan luulitte olevanne ”vääränlaisia” lapsia. Ette koskaan olleet. Normit olivat vääränlaisia. Maailma muuttuu, kun avaamme silmämme jokaisen lapsen omille hienoille ominaisuuksille, ja olemme avoimen ylpeitä niistä.

Syksyn aikana on polkaistu käyntiin Näkymätön reppu -työpajat. Kokemukset ovat olleet kutkuttavia. Tiesin kyllä etukäteen, että tykkään tosi paljon siitä, kun sekalainen porukka kokoontuu yhdessä pöydän ympärille, tutkii materiaaleja, pyörittelee, innostuu ja esittelee tuotoksiaan. On naurua, jakamista ja joskus muodon saa joku vähän kipeäkin asia.

Taidepedagogina tämä on ollut aina itselleni se oma juttu. Tuoda materiaalit, kutsua ihmiset, antaa kimmoke, pukata matkaan ja tukea missä osaan. Niin juuri teen Näkymätön reppu -työpajoissa. Lopulta reppu on valmis, eikä enää yhtä näkymätön. On ollut kunnia saada nähdä ja kuulla mitä syntyi.

Olen nähnyt näkymättömiä reppuja, jotka ovat kimaltaneet kilpaa tähtien kanssa. Reppuja, joissa on ollut eriskummallisia sivutaskuja. Reppuja, jotka ovat ottaneet eläinten hahmoja. Reppuja, jotka ovat olleetkin laukkuja, reppuja joissa on ollut hienoja kiinnitysklipsejä ja kantokahvoja. On ollut kauniita vähäeleisiä ja pelkistettyjä reppuja. Joskus reppujen sisältö on yllättänyt kaikki.

On ollut hirviöitä, kummituksia, haikaloja. On ollut jäätelöitä, t-paitoja, lentokoneita. On ollut ärsytystä ja iloa, runoja ja halauksia. Pienenpientä tunnesilppua ja suuria painonnostajan punnuksia. Yksi itseäni syvästi koskettaneista esineistä oli pieni, pahvista askarreltu mini-kirja: Näkymätön reppu. Kuulemma ”ihan sika hyvä kirja”.

Monet repun sisällöt eivät saa nimeä tai minkään tunnistettavan asian muotoa. Kädet sukeltavat silkkipaperisilppuun, poimivat muovailumassaa, pyörittelevät piipunrasseja. Mukaan eksyy käpy, keppi, kivi, tikku, lankaa ja pumpulia. Lopputuloksena on jotain tosi hienoa. Härpäke, jolla ei vielä äsken ollut muotoa, mutta joka nyt on olemassa vahvasti. Joskus saattaa käydä myös niin, että hiljaisen puuhailun jälkeen, joskus paljon myöhemmin, outo esine saa jopa nimen.

Itselleni kävi niin kerran. Istuin hiljaisempana hetkenä pöydän ääreen tekemään ”jotain”. Ilman ajatusta, juttelun lomassa olin muotoillut foliosta lusikan ja lusikan päälle sinivihreän pallon. ”Maapallo” yksi lapsista tajusi ennen minua. Omassa repussani oli toden totta tuolloin ollut huoli maailman ruokaturvasta. Se putkahti esiin lusikan ja maapallon muodossa. Käteni tiesivät minua paremmin!

Tämän syksyn aikana olen huomannut, että Näkymätön reppu -kirjan ja työpajojen idea toimii. Ihmiset todella löytävät omat reppunsa. Ne tulevat näkyviksi. Reput ja se mitä niissä on sisällä. Kiitos kaikille siitä, että saan olla tässä mukana!

Ennen kun näkymätön reppu oli tarina, se oli työkalu. Tarvitsin vanhempana välinettä, jonka kautta hahmottaa omaa ja lasten kuormittumista tavalla, joka olisi helppo ja selkeä. Mieleeni nousi kuva repusta. Näkymättömästä repusta, täynnä näkymättömiä, mutta täysin todellisia asioita. Minulle oli tärkeää, että reppu ei ole pelkkä taakkojen ja harmien säilytyspaikka, vaan yhtälailla paikka aarteille, omille jutuille, ideoille ja innostumiselle.

Kaksi vuotta reppu teeman parissa työskenneltyäni olen saanut kehitellä työpajaa ja harjoituksia, joiden avulla lasten, perheiden ja miksei myös aikuisten on mahdollista konkretisoida sitä mitä herkkyys, kuormittuminen, repun kantaminen heille itselleen voisi tarkoittaa.

Reppuja on yhtä monenlaisia kuin ihmisiäkin. Siksi kukaan ei voi varmaksi sanoa, että kovat äänet tai toisten tunteet ovat toisen repussa painavia. Yhdessä voidaan arvailla, mutta vastauksen tietää repun kantaja itse. Reppu voi yllättää ja muuttua matkan varrella.

Olen aiemmin jakanut oman mielikuvaharjoitukseni, jonka voi ottaa käyttöön ja muokata itselle sopivaksi, jos tällainen mielikuva tuntuu toimivalta. Jos haluaa viedä asiaa pitemmälle suosittelen testaamaan ”repun käyttöohjeita”.

Käyttöohjeilla tarkoitan sitä, että haastaa itsensä tutkimaan miten oma reppu toimii ja kirjoittaa havaintonsa ylös käyttöohjeiden muotoon. Reppu nimittäin on sellainen, että vaikka sen saa mukaansa syntymästä, käyttöohjeet täytyy opetella itse erehdysten ja onnistumisen kautta.

Käyttöohjeet voi muotoilla vaikkapa seuraavalla tavalla:

• Reppu pysyy sopivan kevyenä kun:
• Reppu muuttuu raskaaksi ja hankalasi jos:
• Varoitusmerkkejä, joista huomaan, että reppu on muuttumassa raskaaksi:
• Jos reppu on vähän raskas teen näin:
• Jos reppu on tosi raskas kannattaa toimia näin:

Toivottavasti näkymättömän repun mielikuvasta ja ja käyttöohjeiden kirjoittamisesta on sinulle hyötyä.

Herkkyydestä pitää tehdä näkyvämpää. Juuri lastenkirjan tein siksi, että olen kuvittaja ja rakastan kirjoittamista ja lastenkulttuuria. Jos olisin jotain muuta, olisin tehnyt jotakin muuta: laulun, luentosarjan tai vaikka excel-taulukon.

Herkkyydestä puhutaan liian vähän, ottaen huomioon miten yleistä se on. Herkät lapset hyötyvät keskivertoa enemmän vahvistavista kokemuksista, mutta vastaavasti kielteiset kokemukset vaikuttavat heihin normaalia voimakkaammin. Eli: kannustus ja tuki voi saada herkän loistamaan. Samoin jonkun mielestä varsin kesy lyttääminen voi tuupata herkän alas jyrkänteeltä, jonka pohjalta ei noin vain noustakaan. Tutkimusten mukaan joka viides on erityisherkkä, ja todella moni ihminen elää elämäänsä jossakin kohtaa neurokirjoa, mikä yleensä vaikuttaa suuresti ihmisen herkkyyteen. Mikä valtava merkitys tällä on yksilötasolla, yhteiskunnallisesta puhumattakaan. Eikö jonkun kunnallispolitiikan rahaihmisen kannattaisi nähdä tässä tilaisuus säästää sote-kuluja ja tahkota huippuosaajia?

Tarvitsisi vain lisätä tietoisuutta herkkyydestä ja ymmärrystä siitä miten herkkyyttä kohdataan. Monella vanhemmalla, varhaiskasvattajalla ja opettajalla tätä ymmärrystä jo on ja se lisääntyy kokoajan. Mutta valitettavasti meillä on hidasteena isoja ylisukupolvisia traumoja, jotka ovat vuosikymmenien ajan haitanneet kykyämme nähdä herkkyydessä mitään hyvää. Eihän siellä talvisodassakaan otettu huomioon herkkyyttä. Suurten ikäluokkien vanhemmat eivät imeneet lempeyttä kasvatukseensa instagramin aforismeista. Jälleenrakentajien seinällä roikkui taulu: ”Ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan”. Heti kun sodan ja kovan elämän varjo alkoi loitota ryhtyivät kovalla kädellä kasvatetut ikäpolvet kutsumaan nuorempia pullamössösukupolveksi. Ei siis mikään ihme, että herkkyydestä on puhuttu niin vähän ja varovaisesti. Syvällä routaisen, ankaran maan mullassa ovat reipastamiskulttuurin juuret.

On korkea aika sivun kääntyä. Ihmisten herkkyystasojen moninaisuus, se ettei maailma ole kaikille sama, on nostettava ihan yleiseen tietoisuuteen. Vaikka voisi kuvitella, että vuosikymmenten kuluessa maailma olisi muuttunut helpommaksi herkille niin ei ole käynyt. Työelämä on muuttunut hälyiseksi, koululuokat avoimiksi oppimistiloiksi, kaupungit suuremmiksi, vaatimukset monitahoisemmiksi ja kilpailu kovemmaksi. Samalla meidät on ympäröity älylaitteilla, tiedolla, mainoksilla ja viihteellä. Aistejamme pommitetaan kiihtyvällä tahdilla. Ja kun herkät alkavat uupua, kertoo se siitä, että kohta tahti on liian kova jo vähemmän herkillekin.

Aikuisilla on jonkin verran keinoja suojella itseään. Lapset vasta opettelevat noita keinoja, ja siksi aivan erityisesti lasten herkkyydestä pitää puhua enemmän. Herkkiä lapsia pitää auttaa tunnistamaan ja rakastamaan herkkyyttään. Heidän kanssaan elämää ja ympäristöjä pitää suunnitella sellaisiksi, että ne tukevat eivätkä lannista heitä. Lapset ovat sen varassa, että ympäröivät aikuiset tietävät jotakin herkkyydestä ja ovat halukkaita tunnistamaan sen ja kuuntelemaan sitä.

Näkymättömän repun tarina sai alkunsa vuonna 2020 eräänä kesäisenä yönä teltassa. Ei liene sattumaa, että yö oli uneton ja täynnä öisen järven ääniä ja makuupusseissaan väkkäränä pyöriviä ylivirittyneitä lapsia. Syntyi tarina repusta, joka aika monella on selässään koko ajan ja jonne kertyvät kaikki tunnelmat, tapahtumat, vaikutelmat ja yksityiskohdat. Ja joka selässä voi olla hankala nukkua. Tuona yönä näkymätön reppu ilmestyi minulle. Tarina sen taustalla sen sijaan alkoi jo 36 vuotta sitten, kun tummatukkainen, hysteerisesti itkevä vauva nimeltä Maria Vilja aloitteli huonounista, ryppyisten sukkien ja vääränlaisten lastenlaulujen riivaamaa lapsuuttaan.

Tuo lapsuus oli myös hyvin onnellinen. Reppu oli täynnä milloin mitäkin ja vuoroin siitä oli riesaa, vuoroin suurta iloa. Pari kuukautta mainitun telttayön jälkeen, mieli täynnä kiitollisuutta istuin alas tietokoneeni ääreen ja kirjoitin esikoislastenkirjani. Se lennähti minusta ulos kuin se olisi ollut aina olemassa. Kustannustoimittajani avulla kuorimme siitä esiin ytimen. Sitten tarvitsi enää piirtää – paljon.

Näkymätön reppu on kirja herkkyydestä, ihmisyyden monenlaisuudesta, omanlaisesta tavasta kokea ja katsoa maailmaa, aivan miten kukakin haluaa asian nähdä. Herkkyys on sitä kun ihmisen kuori on ohut ja kaikki ympäröivä läpäisee sen herkästi. Sillä lailla asiat päätyvät reppuun – ja alkavat elää siellä omaa elämäänsä.

Ei ollut pelkästään helppoa olla herkkä lapsi 80- ja 90-luvuilla, eikä se ole muuttunut helpommaksi tämän päivän elämänrytmissä. Toisin kuin joskus on ajateltu, herkkää ei tarvitse patistaa kasvattamaan itselleen paksumpaa kuorta. Kuori kyllä vahvistuu elämänkoulussa. Sen sijaan herkkä lapsi hyötyy aikuisista, jotka puolustavat ja sanoittavat hänen kokemusmaailmaansa ja vaalivat sitä. Aikuisista, jotka tutustuttavat hänet näkymättömään reppuun ja kaikkeen upeaan, jota sellaisen omistaminen tuo tullessaan. Toivottavasti saan Näkymättömän repun tekijänä, entisenä herkkänä lapsena olla sellainen aikuinen monelle. Ainakin voin yrittää olla aikuinen, joka piirtää näkymättömästä vähemmän näkymätöntä.

Tervetuloa seuraamaan Näkymätön reppu-blogia. Näkymätön reppu-kirjan tekeminen on ollut pian parin vuoden mittainen matka, jonka aikana olen paitsi tietenkin kirjoittanut ja kuvittanut myös lukenut kirjoja, kuunnellut podcasteja, keskustellut, penkonut, kaivanut ja pohtinut. Kun kirjoitin tarinan tiesin, että eri tavoilla herkistä lapsista ja heidän kokemuksistaan puhutaan ihan liian vähän. Kirjamatkan aikana tuo tunne on vain vahvistunut. Herkkyys tai sitä läheltä liippaavat ilmiöt eivät ole mitään marginaalisia asioita, vaan koskettavat valtavan isoa osaa lapsista. Mutta koska tuo erityinen ominaisuus, reppu, on näkymätön se jää joskus jopa läheisiltä huomaamatta. Lapsilla ei ole senkään vertaa vaikutusmahdollisuuksia omaan ympäristöönsä kuin meillä aikuisilla. Siksi tarvitaan aikuisia nostamaan lasten kokemukset esille. Tarvitaan aikuisia, jotka pitävät esillä sitä, että näkymättömien reppujen kantajat kantavat selässään aarretta! Ja samalla tuon aarteen kantaminen ei ole aina ihan helppoa.

Lisäämällä tietoisuutta ja ymmärrystä herkkyydestä ja yleisesti hermostollisesta ja neuropsykiatrisesta moninaisuudesta voidaan elämästä tehdä helpompaa ja hohdokkaampaa ihan kaikille. Pienellä huomioimisella moni näkymätöntä reppua kantava lapsi voi alkaa loistaa ja voimaan paremmin.

Tämän takia Näkymätön reppu ei ole pelkkä kirja. Siitä on tullut minulle projekti ja matka, joka ei pääty kirjan julkaisemiseen. Näkymättömän repun ympärille on kasvanut ideoita, työkaluja, tehtäviä ja työpajoja, sekä monia ajatuksia, joita jaan täällä blogissa. Lisää tarinoiden alkujakin on pöytälaatikossa.