Herkkisperheen lomavinkit

Olimme hiljattain perheen kanssa minilomalla Virossa. Ennen lapsia seikkailimme puolison kanssa paljon ympäri Eurooppaa, mutta nyt reissu etelänaapuriinkin oli uusi ja eksoottinen aluevaltaus. Jos perheessä useammalla on aistiherkkyyksiä ja taipumusta kuormittua, ei ole välttämättä helppoa löytää tapoja lomailla ja rentoutua yhdessä. Lomailua voi rajoittaa eri ihmisten erilaiset kuormituksensietokyvyt ja se, että se mikä yhdelle on ihanaa, voi toiselle olla raskasta ja toisinpäin. Silti yhteinen lomailu on tärkeää. Vaihtelu, uudet kokemukset ja itsensä ylittäminen perheenä palkitsee. Näkymättömän repun instassa jaettiin paljon reissuvinkkejä ja minua pyydettiin jakamaan omiani.

Meidän perheessä on niin aisti- kuin sosiaalista herkkyyttä ja lisänä aimo annos elämyshakua ja vaihtelunhalua. Olemme siis joutuneet hakemaan sitä millaiset lomat päätyvät lopulta piristämään ja ilahduttamaan kaikkia. Pakko myöntää, että vielä emme ole kokeneet lomaa joka olisi kaikille osapuolille ollut pelkästään mahtava kokemus. Ehkä sellaista ei edes kannata tavoitella. Riittävän hyvä loma on tarpeeksi hyvä. Monia loistavia, muistorikkaita reissuja sen sijaan olemme kokeneet kyllä.

Ei-jatkoon kokemuksia on kertynyt myös. Meidän perheelle niitä ovat olleet esimerkiksi pitkät automatkat matkapahoinvoinnista kärsivän lapsen kanssa ja kotona lomailu, kun perheen aikuiset eivät pysty jättämään kodin kasoja ja projekteja mielestään.

Mutta jaetaan mieluummin niitä onnistumisia. Näitä ovat olleet:

  • Lomat, joihin sisältyy paljon luonnossa oloa, meidän perheessä herkimmät todella rakastaa luonnossa oleilua ja loputkin tykkäävät siitä paljon.
  • Telttailu, kunhan varusteet ovat hyvät.
  • Melominen/ veneily (mukaan omia puuhia ja äänikirjoja lapsille), ei liian pitkiä päivämatkoja putkeen.
  • Mökkeily
  • Lomailu off-season aikaan, kun esim. junat ja laivat ovat hiljaisempia. Jos käytetään julkisia matkustuspäivien valitseminen arkipäiville.
  • Rauhalliset kylpylät ja kylpylähotellit.
  • Pienet kaupungit mieluummin kuin isot.
  • Riittävän monta yötä samassa majapaikassa tasoittaa, jos kuormitus kostautuu huonoina yöunina uusissa paikoissa
  • Kiireen tuntua kannattaa välttää, ei siis liian ohjelmoitua tekemistä
  • Ne asiat jotka kuormittavat ja palauttavat kotiarjessa, kuormittavat ja palauttavat myös lomalla – > yritän miettiä loman etukäteen läpi näistä näkökulmista.
  • Huvipuistoissa, vesipuistoissa ja vastaavissa käyminen mieluummin loma-ajan ulkopuolella, hiljaiseen aikaan.
  • Edellämainittujen tai muuten ”isojen” tapahtumien ympärille on jätetty hiljaisempaa aikaa/ rauhallisia tekemisiä.
  • Kun ei ole matkapahoinvointia parin tunnin automatkat toimivat kaikille rauhoittavina ja tasaavina katkoksina
  • Jos lomaillaan isommalla porukalla pitää huolehtia herkästi kuormittuvien (aikuisten ja lasten) säännöllisestä palautumisajasta ja omasta tilasta
  • Päivän tapahtumien kertaaminen yhdessä illalla
  • Tekemiset, joista koko perhe nauttii ja jotka ovat myös aikuisille kivoja. Meille näitä ovat erityisesti kylpylät, retkeily, elokuvat ja kulttuurielämykset
  • Kaupunkikohteet, joissa voi liikkua kävellen, eikä tarvitse jatkuvasti käyttää julkisia.
  • Eläminen eri rytmissä kuin muut ihmiset (eli ei ulos syömään ruuhkaiseen lounasaikaan jne)
  • Etukäteen sovitut rutiinit myös lomalla, esim. lapset tietävät onko/ milloin on ruutuaikaa
  • Lapsille riittävästi omia lempipuuhia mukaan.
  • Pakkaaminen ajatuksella: mitä kukakin tarvitsee/ saattaa tarvita, jos aistioireet voimistuvat (esim. vaatteet, ruuat, tavarat).
  • Majapaikassa on hyvä osoittaa lapselle oma paikka tehdä omia asioita.
  • Majoituspaikan valintaan kannattaa paneutua, ettei sen meluisuus tms. kuormita.
  • Päivärytmin miettiminen niin, että se tukee kaikkien jaksamista
  • Päivien suunnittelu ja suunnitelmien ylös kirjoittaminen etukäteen helpottaa vanhempia kun lomalla voi noudattaa tehtyä suunnitelmaa eikä tarvitse olla tekemässä kokoajan päätöksiä.
  • Lasten lomajännityksen ja innostuksen kanssa tasapainoilu. Esim. kivoista asioista ei välttämättä kannata kertoa lapsille liian paljon etukäteen, ettei odotus kasva sietämättömäksi, mutta silti pitää antaa jonkin verran henkistä valmistautumisaikaa.

Tein vielä tseäni ja muita herkkisperheitä ajatellen listan kysymyksistä, joihin vastaamalla saattaa olla helpompi löytää omalle perheelle juuri nyt sopiva lomailun tapa.

  • Millaista lomaa kaipaat itse juuri nyt? Tapahtumarikasta ja aktiivista? Rauhallista ja levollista?
  • Millaista lomaa muut perheenjäsenet kaipaavat?
  • Jos tarpeet ovat hyvin erilaisia mieti onko kompromissi mahdollinen, tai ehkä voitte löytää kohteen, jossa perhe voi jakautua ja löytää vähän eri tekemisiä? Tai ehkä teitte viimeksi aktiiviloman, ja nyt olisi rauhoittumisen vuoro, tai toisinpäin? Ehkä molempia elementtejä saa mahdutettua samaan lomaan?
  • Mieti kohdetta budjetin ja arvojen näkökulmasta ja sen näkökulmasta miten kuormittavaksi koette eri matkustustavat? Esim. jos lentäminen sotii omia arvoja vastaan tai on liian kuormittavaa, kannattaa unohtaa se. Jos autoilu on teille tuskastuttavaa, ehkä löydätte kohteen jossa se ei ole välttämätöntä?
  • Onko kotona lomailu teille mahdollista? Joskus hyvä loma voi olla kotona oloa ja vaikka valmiiksi mietittyjä reissukohteita lähialueelta. Kotilomaa voi erottaa arjesta, vaikkapa tekemällä yhteisen toivelistan ja aikataulun toiveiden toteuttamiseen. Valmis- ja tilausruuilla tai ulkona syömällä voi tuoda loman tuntua kotonaoloon.
  • Onko sukulointi teidän perheelle hyvä tapa lomailla? Jos joku perheestä kuormittuu sukuloinnista, miettikää etukäteen millainen aika sukulaisten kanssa vietetään ja millaisia rajauksia tehdään.

Toivottavasti näistä vinkeistä on apua esimerkiksi tulevan joululoman suunnittelussa.

Miksi erityisherkkyys ärsyttää?

Vaikka olen jo tottunut puhumaan eritysherkkyydestä, joudun silti välillä estämään itseäni, etten peitä kiusalliselta tuntuvaa erityis-etuliitettä vähintään johonkin hiljaiseen kröhäisyyn. ”Niin siis mitä sä sanoit että sä olet?” ”Noo… sellanen er-kröhömhöm-kkä.”

Useat ihmiset ovat kertoneet minulle vieroksuvansa tätä käsitettä. Moni saa siitä näppylöitä. Vuosia sitten ajattelin itsekin, että erityisherkkyys on höpöhöpötrendi. Yhä edelleen tuntuu, kuin tuon sanan kautta vetäisin päälleni paljon sellaista, mitä en itsessäni tunnista. Sädekehän, ehkä? Pelkään, että se mitä minulla on sanottavana peittyy jonkun silmissä höttöisyyden huntuun. En ole varma mistä ärsyttävyys johtuu, mutta arvailla voi aina. Kenties sana putkahti lehtien ja uutuuskirjojen kansiin niin nopeasti ja saavutti niin suuren huomion, että tämä kääntyi itseään vastaan. Ehkä moni sellainen herkkä, joka ei ole tunnistanut ja hyväksynyt herkkyyttään, ärsyyntyy vastareaktiona. Kenties ne ihmiset, joille herkkyys on vierasta ja outoa kokevat olonsa uhatuksi. Ennen Näkymättömän repun julkaisua mietin paljon kannattaako hyvää lastenkirjaa leimata tällä ärsyttävänä pidetyllä sanalla.

Tein niin kuitenkin, eikä ratkaisu ollut vaikea. Erityisherkkyys on todellinen ilmiö, ja minua surettaa miten heikosti se tunnetaan ja miten usein se ohitetaan. Varsinkin herkät lapset ja herkkien lasten aikuiset ovat avun tarpeessa. Yhteiskunta ei ota ihmisten hermostojen erilaisuutta riittävästi huomioon. Onneksi nykyään näistä asioista sentään puhutaan ja esimerkiksi se, että neurodiversiteettiä tunnetaan paremmin hyödyttää myös erityisherkkiä.

Erityisherkkyys on se sana, jolla ilmiö on Suomessa tullut tunnetuksi. Tunne- ja aistiherkkyys, jolla tarkoitetaan samaa asiaa, on kömpelö käyttää. HSP (highly sensitive person) lyhenne englannista tuntuu sisäpiirislangilta. Siksi lopulta erityisherkkyys on se käsite, johon olen aina palannut, vaikka se ei minusta olekaan ihan onnistunut. Sanan ongelma on se, että suomen kielen ”herkkyys” ei vie mielikuvia voimakkaasti reagoivaan hermostoon ja sana ”erityis” herättää vaistomaisen ajatuksen siitä, että näin itsensä määrittelevä kuvittelee olevansa jotenkin vähän parempi kuin muut.

Koetan itse aina tilaisuuden tullen kertoa, että joka viides ihminen on erityisherkkä. Jos haluaa tuntea itsensä erityiseksi, kannattaa etsiä joku muu leima otsaan, koska tämä on ehkä tavallisinta erityisyyttä mitä voi kuvitella. Tavallista, yleistä, arkista, ja silti niin usein sivuutettua. Haaveilen välillä todellisuudesta, jossa erityisherkkyyden käsite olisi saatu yleiseen tietoon ja läpäisemään yhteiskunnan rakenteet. Jossa ennakkoluulot eivät estäisi joka viidettä löytämästä erityisherkkyyttään. Ajatelkaa jos koko massa, kaikki 15-20 prosenttia antaisivat hermostonsa puhua. Ehkä vihdoin saisimme sanoa hyvästit liian kovalle kiireelle, kilpailumentaliteetille, avokonttoreille, työelämän kohtuuttomille paineille, hälyisille opiskelutiloille, lasten harrastus- ja koulustressille, kiusaamiselle, ylimääräiselle metelille, raa’oille tv-mainoksille, liian kirkkaille valoille, toksisille yhteisöille… Siitä hyötyisivät niin neuroepätyypilliset, koko herkkyyden kirjo, mielenterveydeltään vähemmän rautaiset JA tottakai myös kaikki ne joilla ei ole hermostossaan, mielenterveydessään tai neuropsykiatrisissa rakenteissaan mitään poikkeavaa. Heitäkin kai on olemassa joitakin?

Kuten minua seuraavat ovat huomanneet, puhun rinnakkain usein herkkyydestä ja erityisherkkyydestä. Näin teen siksi, että erityisherkät eivät tietenkään ole ainoita herkkiä. Näkymätön reppu -kirja sopii kaikille jonkinlaista herkkyyttä tai kuormitustaipumusta itsessään tunnistaville. On olemassa esimerkiksi aistiherkkyyttä, joka ei välttämättä yhdisty erityisherkkyyteen ja moni neuroepätyypillinen ihminen on hyvin herkkä, identifioitumatta silti erityisherkäksi. Lisäksi on muuta herkkyyttä, jota ihminen ei tunnista erityisherkkyydeksi, tai joka ei välttämättä sovi täysin erityisherkkyyden tunnusmerkkeihin, mutta on kuitenkin selkeästi elämään vaikuttava asia. Tästä syystä käytän usein sanaa ”herkkä” kattokäsitteenä kaikenlaiselle herkkyydelle. Erityisherkkyys on silti ensisijainen tulokulmani aiheeseen ja toiseksi, vain käyttämällä käsitettä voin laajentaa siihen liittyviä mielikuvia ja toivottavasti vähentää siihen liittyviä ennakkoluuloja.

Herkkä lapsi ei ole vääränlainen

Kyselin instagramissa Näkymättömän repun seuraajilta kokemuksia siitä miten herkkyys on vaikuttanut heidän lapsuuteensa. Sydämeni aina vähän särkyy, kun kuulen ihmisten kertovan lapsuutta varjostaneesta, vaikeasti määriteltävästä ”vääränlaisuuden” kokemuksesta, jonka tunnistan itsessänikin. Kuinkahan moni herkkä lapsi tämän kokemuksen jakaa?

Pohjimmiltaan kyse saattaa olla siitä mitä pidetään hyvänä ja ”kunnollisena” lapsuutena. Väitän, että jossakin määrin hyvinvoivan, hyvää elämää elävän lapsen tunnusmerkkeinä pidetään energisyyttä, aktiivisuutta, touhukkuutta ja sosiaalisuutta. Esimerkillinen lapsi on koulussa kaverimagneetti ja harrastaa monenlaista. Hän menee innoissaan päiväkotiin tai kouluun ja iltapäiväkerhoon, koska siellä on paljon tohinaa. Hän tykkää leireistä, peleistä, lastenkutsuista, leikkipaikoista, leirikouluista ja yökyläilyistä ja mennä viilettää vailla huolta huomisesta. Niin kauan kun lapsen aktiivisuus pysyy neurotyypillisyyden rajoissa, se on ylpeyden aihe. Sitä en kritisoi, missään nimessä. Ongelma ei ole siinä millaisista ominaisuuksista lapsia kehutaan, vaan siitä millaisista heitä EI kehuta. Vähemmille kehuille jäävät herkät ja monet neurokirjon lapset, joiden ominaisuudet ja persoonallisuuden piirteet eivät sovi ideaaliin. Lapset, jotka eivät hermostonsa tai temperamenttinsa takia ole aina menossa ja ensimmäisinä jonossa. Lapset, jotka huolestuvat, jännittävät, pelkäävät, vetäytyvät, hermostuvat, sekoilevat tai suuttuvat tilanteissa, joissa toiset loistavat.

En ole monta kertaa leikkipuistossa kuullut vanhemman kehaisevan, että ”Meidän Teppo se on sellainen oikea kotihiiri. Aina nenä kiinni kirjassa. Äiti on hänen paras kaverinsa. Teppo tietää niin hienosti omat rajansa, eikä mennyt yökouluun kun ei halunnut”. Olen itse joskus kutsunut omia lapsiani madalletulla äänellä, mukamas huumorilla ”nyhjääjiksi” siitä syystä, että he sattuvat keksimään ihan älyttömän hyviä leikkejä ihan keskenään kotona. Puolustaudun sillä, että tervehenkisen, hyvän lapsuuden ideaali on niin kapea, ettei itsekritiikkiin hitaasti syttyvä mieleni ei aina ehdi mukaan.

Ei ole mitään syytä, miksi kaikkien lasten ehdottomasti pitäisi harrastaa paljon, olla kokoajan menossa, rakastaa yökyläilyjä, hinkua leireille, bileisiin ja lastenkutsuille, juosta innokkaimpina pallon perässä ja olla kaveriporukan keskushenkilöitä. Sellainen elämä sopii monelle. Se voi sopia myös joillekin herkille. Mutta nämä seikat eivät määrittele hyvää lapsuutta. On aivan muita asioita, kuten turvallisuuden tunne, rakastettuna oleminen, hyvä itsetunto, itsemääräämisoikeus, innostus ja ilo, jotka vaikuttavat elämänlaatuun. Ja vain ihminen itse voi tietää millaista elämää elämällä nämä asiat toteutuvat. Esimerkiksi ilon määrää ei voi nähdä siitä, kuinka paljon kavereita tai harrastuksia lapsella on tai kuinka innokkaasti hän syöttää pelikentällä.

Joten jos lapsesi, kummilapsesi, sukulaislapsesi, huollettavasi tai oppilaasi ei ole normien mukainen turbolapsi, avaa silmäsi hänen muille ominaisuuksilleen. Kysy mistä tämä lapsi saa iloa, ja mikä on hänelle hyvää elämää. Ja kaikki aikuiset, jotka aikoinaan luulitte olevanne ”vääränlaisia” lapsia. Ette koskaan olleet. Normit olivat vääränlaisia. Maailma muuttuu, kun avaamme silmämme jokaisen lapsen omille hienoille ominaisuuksille, ja olemme avoimen ylpeitä niistä.

Hersyviä reppuja ja härpäkkeitä

Syksyn aikana on polkaistu käyntiin Näkymätön reppu -työpajat. Kokemukset ovat olleet kutkuttavia. Tiesin kyllä etukäteen, että tykkään tosi paljon siitä, kun sekalainen porukka kokoontuu yhdessä pöydän ympärille, tutkii materiaaleja, pyörittelee, innostuu ja esittelee tuotoksiaan. On naurua, jakamista ja joskus muodon saa joku vähän kipeäkin asia.

Taidepedagogina tämä on ollut aina itselleni se oma juttu. Tuoda materiaalit, kutsua ihmiset, antaa kimmoke, pukata matkaan ja tukea missä osaan. Niin juuri teen Näkymätön reppu -työpajoissa. Lopulta reppu on valmis, eikä enää yhtä näkymätön. On ollut kunnia saada nähdä ja kuulla mitä syntyi.

Olen nähnyt näkymättömiä reppuja, jotka ovat kimaltaneet kilpaa tähtien kanssa. Reppuja, joissa on ollut eriskummallisia sivutaskuja. Reppuja, jotka ovat ottaneet eläinten hahmoja. Reppuja, jotka ovat olleetkin laukkuja, reppuja joissa on ollut hienoja kiinnitysklipsejä ja kantokahvoja. On ollut kauniita vähäeleisiä ja pelkistettyjä reppuja. Joskus reppujen sisältö on yllättänyt kaikki.

On ollut hirviöitä, kummituksia, haikaloja. On ollut jäätelöitä, t-paitoja, lentokoneita. On ollut ärsytystä ja iloa, runoja ja halauksia. Pienenpientä tunnesilppua ja suuria painonnostajan punnuksia. Yksi itseäni syvästi koskettaneista esineistä oli pieni, pahvista askarreltu mini-kirja: Näkymätön reppu. Kuulemma ”ihan sika hyvä kirja”.

Monet repun sisällöt eivät saa nimeä tai minkään tunnistettavan asian muotoa. Kädet sukeltavat silkkipaperisilppuun, poimivat muovailumassaa, pyörittelevät piipunrasseja. Mukaan eksyy käpy, keppi, kivi, tikku, lankaa ja pumpulia. Lopputuloksena on jotain tosi hienoa. Härpäke, jolla ei vielä äsken ollut muotoa, mutta joka nyt on olemassa vahvasti. Joskus saattaa käydä myös niin, että hiljaisen puuhailun jälkeen, joskus paljon myöhemmin, outo esine saa jopa nimen.

Itselleni kävi niin kerran. Istuin hiljaisempana hetkenä pöydän ääreen tekemään ”jotain”. Ilman ajatusta, juttelun lomassa olin muotoillut foliosta lusikan ja lusikan päälle sinivihreän pallon. ”Maapallo” yksi lapsista tajusi ennen minua. Omassa repussani oli toden totta tuolloin ollut huoli maailman ruokaturvasta. Se putkahti esiin lusikan ja maapallon muodossa. Käteni tiesivät minua paremmin!

Tämän syksyn aikana olen huomannut, että Näkymätön reppu -kirjan ja työpajojen idea toimii. Ihmiset todella löytävät omat reppunsa. Ne tulevat näkyviksi. Reput ja se mitä niissä on sisällä. Kiitos kaikille siitä, että saan olla tässä mukana!

Erityisherkkä ja/vai neuroepätyypillinen?

Nykytiedon valossa erityisherkkyys ei ole osa neurokirjoa, mutta erityisherkkä voi hyvin olla neurokirjolla.

Tämä aihe kiinnostaa minua valtavasti, koska sen parissa voi saada päänsä ihanan pyörälle. Erityisherkkyys ja neurokirjo ovat eri asioita, joilla on kuitenkin omat yhtymäkohtansa. Niinkuin vaikka aistiherkkyys, yksityiskohtaisten havaintojen tekeminen, poikkeavat reaktiot aistimuksiin ja joskus varovaisuus sosiaalisissa tilanteissa ja vetäytyminen (autismin kirjo). Tai vaikka rauhattomassa ympäristössä ilmenevä levottomuus ja keskittymisvaikeus (adhd). Myös voimakas oikeudentunto, luovuus ja mielikuvitusrikkaus yhdistetään esimerkiksi adhd-piirteisiin, samoin kuin erityisherkkiin. Vaikka yhteneväisyyksiä on, adhd ja autismi ovat kehityksellisiä neuropsykiatrisia häiriöitä joille on olemassa diagnoosit ja kriteerit, erityisherkkyys taas temperamenttipiirre ja hermostollinen ominaisuus.

Mutta entä jos erityisherkkä ihminen löytää itsestään hyvin paljon neurokirjon piirteitä? Onko silloin kyseessä vain omanlaisensa erityisherkkä? Kuten tiedämme, erityisherkkiä on tosi monenlaisia. Ehkä elämyshakuinen erityisherkkä voikin joskus muistuttaa adhd-piirteistä ihmistä? Tai voisiko erityisherkkä ollakin tehokkaasti maskaamaan (neurotyypillistä käytöstä jäljittelemään) oppinut autismikirjolla oleva? Tiedämmehän, että diagnosoimattomia nepsyjä on valtavasti. Onneksi minä en joudu päättämään näitä asioita, mutta hirveän mielenkiintoisia ne ovat.

Tai sitten on kyse siitä, että ihminen on yhtä aikaa sekä erityisherkkä, että neurokirjolla. Ihmiset voivat olla monissa lokeroissa yhtä aikaa. Aivojen toiminnasta, erityisherkkyydestä ja kehityksestä saadaan kokoajan lisää tietoa. Itse koen jollakin oudolla tavalla vapauttavaksi sen, että mielen asiat ovat niin monimutkaisia ja joskus rajoiltaan häilyviä. Toisinaan selkeät lokerot ja kirjainyhdistelmä paperissa kuitenkin avaavat ovia hoitopoluille. Olennaista ei ole ehkä se lukeeko paperissa viimeinen totuus ihmisestä vaan se, että hän saa oikeaa apua ja tulee kunnioittavasti nähdyksi.

Tässä on yksi yhteiskunnan aukkokohta. Erityisherkät lapset saattavat oireilla kuormitustaan voimakkaasti kotioloissa, mutta tsempata varhaiskasvatuksessa tai koulussa ollessaan. Monesti ovi avun piiriin aukeaa kuitenkin vain jos ongelmat näkyvät kodin lisäksi myös viranomaisille. Niinpä moni herkkä, joka hyötyisi vaikkapa toimintaterapiasta jää ilman lähetettä.

Lopuksi tarina. Eräs erityisherkkä ja adhd-piirteinen kolmekymppinen on yrittänyt pitkään päästä adhd-tutkimuksiin julkisen terveydenhuollon piiriin. Sitä varten hänen pitäisi hankkia kaikki ala-asteen todistukset ja lastenneuvolan paperit 80-luvulta. Mahdoton tehtävä adhd-piirteiselle! Tutkimukset hän jätti kesken unohdettuaan kaksi kertaa sovitun sairaanhoitajan tapaamisen, ja maksettuaan nöyrästi 50 euron sakkomaksun. Niinpä hän jatkaa elämää erityisherkkänä ja pohtii mitä mahdollisen adhd-diagnoosin saaminen olisi lopulta muuttanut? Ehkä se olisi tuonut selkeyttä ja armollisuutta, ehkä apuakin. Tunteen, että tulisi nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. Tai ehkä diagnoosia ei olisi tullut, vain ymmärrys siitä, että tämän ihmisen erityisherkkyys nyt vain on tällaista sorttia. Lopulta elämä tapahtuu lokeroiden ulkopuolella. Niinkin voi joskus olla ihan hyvä. Mutta vain jos kannamme omia erityispiirteitämme rakkaudella ja ylpeydellä.

Näkymätön reppu herkän ihmisen työkaluna

Ennen kun näkymätön reppu oli tarina, se oli työkalu. Tarvitsin vanhempana välinettä, jonka kautta hahmottaa omaa ja lasten kuormittumista tavalla, joka olisi helppo ja selkeä. Mieleeni nousi kuva repusta. Näkymättömästä repusta, täynnä näkymättömiä, mutta täysin todellisia asioita. Minulle oli tärkeää, että reppu ei ole pelkkä taakkojen ja harmien säilytyspaikka, vaan yhtälailla paikka aarteille, omille jutuille, ideoille ja innostumiselle.

Kaksi vuotta reppu teeman parissa työskenneltyäni olen saanut kehitellä työpajaa ja harjoituksia, joiden avulla lasten, perheiden ja miksei myös aikuisten on mahdollista konkretisoida sitä mitä herkkyys, kuormittuminen, repun kantaminen heille itselleen voisi tarkoittaa.

Reppuja on yhtä monenlaisia kuin ihmisiäkin. Siksi kukaan ei voi varmaksi sanoa, että kovat äänet tai toisten tunteet ovat toisen repussa painavia. Yhdessä voidaan arvailla, mutta vastauksen tietää repun kantaja itse. Reppu voi yllättää ja muuttua matkan varrella.

Olen aiemmin jakanut oman näkymätön reppu mielikuvaharjoitukseni, jonka voi ottaa käyttöön ja muokata itselle sopivaksi, jos tällainen mielikuva tuntuu toimivalta. Jos haluaa viedä asiaa pitemmälle suosittelen testaamaan ”repun käyttöohjeita”.

Käyttöohjeilla tarkoitan sitä, että haastaa itsensä tutkimaan miten oma reppu toimii ja kirjoittaa havaintonsa ylös käyttöohjeiden muotoon. Reppu nimittäin on sellainen, että vaikka sen saa mukaansa syntymästä, käyttöohjeet täytyy opetella itse erehdysten ja onnistumisen kautta.

Käyttöohjeet voi muotoilla vaikkapa seuraavalla tavalla:

  • Reppu pysyy sopivan kevyenä kun:
  • Reppu muuttuu raskaaksi ja hankalasi jos:
  • Varoitusmerkkejä, joista huomaan, että reppu on muuttumassa raskaaksi:
  • Jos reppu on vähän raskas teen näin:
  • Jos reppu on tosi raskas kannattaa toimia näin:

Toivottavasti näkymättömän repun mielikuvasta ja ja käyttöohjeiden kirjoittamisesta on sinulle hyötyä. Tuonnempana jaan lisää ideoita siitä, millaisia asioita käyttöohjeita kirjoittaessaan voi tarkastella.

Väärin ymmärretty erityisherkkyys

Väitin aiemmin, että herkkyydestä puhutaan liian kapeasti. Liian kapealla tarkoitan sitä, että erityisherkkyyden käsitteeseen on tarttunut kiinni ylimääräisiä stereotypioita.

Olen itse tästä elävä esimerkki. Kun ensimmäistä kertaa luin artikkeleja erityisherkkyydestä olin aivan lähellä oivaltamista. Palaset olivat juuri loksahtamassa paikoilleen – mutta ei kuitenkaan. En kyennyt samaistumaan tuolloin pastellisävyihin kiedottuun tietoon, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ei siksi, etten itse tykkäisi pastellisävyistä (todellakin tykkään!), vaan siksi, että tykkään niin paljon muustakin. Se muu – herkkyyden rujo, elämänmakuinen puoli – jää usein vähemmälle huomiolle. Joskus toivoisin, että herkkyys olisi minullekin pehmeää ja pumpulista. Mutta usein se on kaikkea muuta: räkänaurua, huutoitkua ja kaikkea siltä väliltä. Minulla kesti kauan törmätä tietoon, että erityisherkkyys ei millään lailla määritä ihmisen muita luonteenpiirteitä tai elämäntyyliä. Että erityisherkät ovatkin vaikka minkälaisia.

Herkkiä on sisäänpäinkääntyneitä, ulospäinkääntyneitä ja siltä väliltä. On rauhallisia ja sellaisia, jotka ovat aina menossa. Vilkkaille on oma sanansakin. Se on ”elämyshakuinen erityisherkkä”. Ennakko-oletukset vaikeuttavat herkkyyden tunnistamista. Kun herkkä on sosiaalinen ja monessa mukana, hänen on vaikeampi tunnistaa itseään erityisherkäksi, koska esillä on enemmän herkkyyden toinen puoli. Vielä vaikeampi voi olla tunnistaa erityisherkkyyttä lapsessa joka nauttii sinkoillessaan hoplopissa kuin viritetty duracell pupu. Ja romahtaa kotona kun jugurtissa on roskia.

Kun itse olin viimein ymmärtänyt erityisherkkyyden monenlaisuuden, saatoin katsoa koko käsitettä uusin silmin. Sehän siis tarkoittaa ”tosi herkkää” ihmistä. Ei siis haurasta, huomaamatonta, arkaa tai aavistuksenomaista, kuten synonyymisanakirja ja alitajuntani väittää. Herkkä on se tyyppi, jolla on herkästi reagoiva hermosto. Jos ennakko-oletustensa takia näkee herkän vain hauraana, helposti särkyvänä posliiniesineenä ei ehkä huomaa, että myös vaikkapa kaasupoljin voi olla herkkä. Silloin pienikin kosketus saa suuret voimat liikkumaan.

Kirjoittaessani tästä haluan vakuuttaa kaikille, myös itselleni, että on aivan yhtä hyvä olla hauras, huomaamaton, arka ja aavistuksenomainen. Se jos joku on raikasta erilaisuutta näinä aikoina! Haluan ainakin itselleni täyden oikeuden olla usein myös sellainen. Mutta, jotta turhaan emme jumittuisi katsomaan herkkiä vain siitä näkökulmasta, on syytä tuoda esiin sitä, mitä kaikkea muutakin herkkä voi olla. Ihan mitä vain!

Miksi tein lastenkirjan erityisherkkyydestä?

Tein lastenkirjan erityisherkkyydestä siksi, että siitä puhutaan liian vähän. Herkkyydestä pitää tehdä näkyvämpää. Juuri lastenkirjan tein siksi, että olen kuvittaja ja rakastan kirjoittamista ja lastenkulttuuria. Jos olisin jotain muuta, olisin tehnyt jotakin muuta: laulun, luentosarjan tai vaikka excel-taulukon.

Herkkyydestä puhutaan liian vähän, ottaen huomioon miten yleistä se on. Herkät lapset hyötyvät keskivertoa enemmän vahvistavista kokemuksista, mutta vastaavasti kielteiset kokemukset vaikuttavat heihin normaalia voimakkaammin. Eli: kannustus ja tuki voi saada herkän loistamaan. Samoin jonkun mielestä varsin kesy lyttääminen voi tuupata herkän alas jyrkänteeltä, jonka pohjalta ei noin vain noustakaan. Joka viides on erityisherkkä. Mikä valtava merkitys tällä on yksilötasolla, yhteiskunnallisesta puhumattakaan. Eikö jonkun kunnallispolitiikan rahaihmisen kannattaisi nähdä tässä tilaisuus säästää sote-kuluja ja tahkota huippuosaajia?

Tarvitsisi vain lisätä tietoisuutta herkkyydestä ja ymmärrystä siitä miten herkkyyttä kohdataan. Monella vanhemmalla, varhaiskasvattajalla ja opettajalla tätä ymmärrystä jo on ja se lisääntyy kokoajan. Mutta valitettavasti meillä on hidasteena isoja ylisukupolvisia traumoja, jotka ovat vuosikymmenien ajan haitanneet kykyämme nähdä herkkyydessä mitään hyvää. Eihän siellä talvisodassakaan otettu huomioon herkkyyttä. Suurten ikäluokkien vanhemmat eivät imeneet lempeyttä kasvatukseensa instagramin aforismeista. Jälleenrakentajien seinällä roikkui taulu: ”Ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan”. Heti kun sodan ja kovan elämän varjo alkoi loitota ryhtyivät kovalla kädellä kasvatetut ikäpolvet kutsumaan nuorempia pullamössösukupolveksi. Ei siis mikään ihme, että herkkyydestä on puhuttu niin vähän ja varovaisesti. Syvällä routaisen, ankaran maan mullassa ovat reipastamiskulttuurin juuret.

Nyt on aika sivun kääntyä. Ihmisten herkkyystasojen moninaisuus, se ettei maailma ole kaikille sama, on nostettava ihan yleiseen tietoisuuteen. Vaikka voisi kuvitella, että vuosikymmenten kuluessa maailma olisi muuttunut helpommaksi herkille niin ei ole käynyt. Työelämä on muuttunut hälyiseksi, koululuokat avoimiksi oppimistiloiksi, kaupungit suuremmiksi, vaatimukset monitahoisemmiksi ja kilpailu kovemmaksi. Samalla meidät on ympäröity älylaitteilla, tiedolla, mainoksilla ja viihteellä. Aistejamme pommitetaan kiihtyvällä tahdilla. Ja kun herkät alkavat uupua, kertoo se siitä, että kohta tahti on liian kova jo vähemmän herkillekin.

Aikuisilla on jonkin verran keinoja suojella itseään. Lapset vasta opettelevat noita keinoja, ja siksi aivan erityisesti lasten herkkyydestä pitää puhua enemmän. Herkkiä lapsia pitää auttaa tunnistamaan ja rakastamaan herkkyyttään. Heidän kanssaan elämää ja ympäristöjä pitää suunnitella sellaisiksi, että ne tukevat eivätkä lannista heitä. Lapset ovat sen varassa, että ympäröivät aikuiset tietävät jotakin herkkyydestä ja ovat halukkaita tunnistamaan sen ja kuuntelemaan sitä.

Minä, erityisherkkä

Olen tullut siihen tulokseen, että jos jaan kokemuksiani herkistä lapsista, täytyy minun pitäytyä siinä ainoassa yksilössä, jonka asiantuntijaksi kehtaan julistautua. Sama lapsi on kenties suurin innoittajani Näkymättömän repun taustalla: minä itse! Entinen erityisherkkä lapsi.

Omaan lapsuuteen on harmillisen vaikea suhtautua analyyttisella otteella. Mieleen muistuu fragmentteja. Klassikkoraivareita ryppyisten sukkien takia ja se kamala tyyny jonka lämpötila ei ikinä pysynyt optimaalisena niin kauan, että olisin ehtinyt nukahtaa. Vauvana tiedän olleeni niin hermoheikko, että vanhempani jo suunnittelivat antavansa toiseksi nimekseni Hyster. Kypsässä iässä nelivuotiaana sukelsin metafysiikan syövereihin. Vain yhden talitiaisen hautajaiset, eikä kuristava tietoisuus kuoleman vääjäämättömyydestä jättänyt minua enää koskaan. Olin myös naurettavuuteen asti empaattinen ja varmistelin perheenjäseniltäni monta kertaa päivässä, että he taatusti ovat lakkaamatta onnellisia ilman pienimpiäkään katkoksia. Kova vaatimus pikkulapsiperheen vanhemmille lama-ajan ja ruuhkavuosien keskellä. Riemu täytti sydämeni vähintään yhtä usein kuin tuska. Mutta ah ja voi, jälkimmäinen saattoi pyyhkäistä ylitseni milloin vain, vaikkapa kun muskariope viritteli ilmoille musertavan synkän ”Viisi varista”-laulun. Mitä isommaksi kasvoin sitä monivivahteisemmiksi tulivat ne asiat, pohdinnat ja tunnelmat, jotka läpäisivät olemattoman kuoreni. Koko elämä oli niin kovin hengästyttävää ja maailma oli jatkuvasti vähän liikaa. Ja kaiken keskellä minulla oli voimakas tunne siitä, että olen vähän outo. Vääränmuotoinen pala palapelissä.

Väitän, että on hiivatin paljon rankempaa olla erityisherkkä lapsi kuin aikuinen. Siihen on ainakin kolme syytä. Lapsi ei vielä tunne omia palautumiskeinojaan. Virikkeiden tulvassa aikuinen osaa tauottaa olemistaan ja etsiä tapoja rauhoittua, lapsi ei. Lisäksi moni asia, johon herkkä aikuinen on jo tottunut, tulee lapselle vastaan ensi kertaa. Herkkää lasta ei tarvitse karaista, mutta hän karaistuu joka tapauksessa. Se helpottaa elämää sitten myöhemmin. Lisäksi lapsella on vain vähän vaikutusmahdollisuuksia elämäänsä. Toisin kuin aikuinen (ainakin teoriassa), lapsi ei voi muovata elämästään oman näköistään. Hän viettää päivänsä lapsiryhmässä, jota ei voi valita, tehden asioita, joita ei voi valita. Vapaa-aikansa hän viettää kuten aikuiset parhaaksi näkevät. Joskus kuormittavia tekijöitä kertyy liikaa. Silloin tilanne voi muuttua raskaaksi niin lapselle kuin aikuisille

Minusta lapsuuden ei pitäisi olla rankkaa ja rasittavaa aikaa. Sitä se voi kuitenkin olla monelle erityisherkälle, joka joutuu pinnistämään jaksaakseen, pärjätäkseen tai jopa kelvatakseen. Kasvuympäristön vuoraaminen pumpulilla tuskin on hyvä idea, mutta pienellä tiedostamisella ja huomioimisella voisivat erityisherkät lapset saada helpotusta elämäänsä ja kokea olevansa hyviä juuri sellaisina herkkinä kuin ovat. Ja oppia, että oudonmuotoisille palapelinpaloillekin löytyy lopulta oma tärkeä paikkansa kokonaiskuvassa.

Näkymättömän repun tarina

Näkymättömän repun tarina sai alkunsa vuonna 2020 eräänä kesäisenä yönä teltassa. Ei liene sattumaa, että yö oli uneton ja täynnä öisen järven ääniä ja makuupusseissaan väkkäränä pyöriviä ylivirittyneitä lapsia. Syntyi tarina repusta, joka aika monella on selässään koko ajan ja jonne kertyvät kaikki tunnelmat, tapahtumat, vaikutelmat ja yksityiskohdat. Ja joka selässä voi olla hankala nukkua. Tuona yönä näkymätön reppu ilmestyi minulle. Tarina sen taustalla sen sijaan alkoi jo 36 vuotta sitten, kun tummatukkainen, hysteerisesti itkevä vauva nimeltä Maria Vilja aloitteli huonounista, ryppyisten sukkien ja vääränlaisten lastenlaulujen riivaamaa lapsuuttaan.

Tuo lapsuus oli myös hyvin onnellinen. Reppu oli täynnä milloin mitäkin ja vuoroin siitä oli riesaa, vuoroin suurta iloa. Pari kuukautta mainitun telttayön jälkeen, mieli täynnä kiitollisuutta istuin alas tietokoneeni ääreen ja kirjoitin esikoislastenkirjani. Se lennähti minusta ulos kuin se olisi ollut aina olemassa. Kustannustoimittajani avulla kuorimme siitä esiin ytimen. Sitten tarvitsi enää piirtää – paljon.

Näkymätön reppu on kirja erityisherkkyydestä, herkkyydestä, ihmisyyden monenlaisuudesta, omanlaisesta tavasta kokea ja katsoa maailmaa, aivan miten kukakin haluaa asian nähdä. Minä puhun erityisherkkyydestä, koska se on aika käyttökelpoinen termi kuvaamaan kokemusta, jossa ihmisen kuori on ohut ja kaikki ympäröivä läpäisee sen herkästi. Sillä lailla asiat päätyvät reppuun – ja alkavat elää siellä omaa elämäänsä.

Ei ollut pelkästään helppoa olla herkkä lapsi 80- ja 90-luvuilla, eikä se ole muuttunut helpommaksi tämän päivän elämänrytmissä. Toisin kuin joskus on ajateltu, herkkää ei tarvitse patistaa kasvattamaan itselleen paksumpaa kuorta. Kuori kyllä vahvistuu elämänkoulussa. Sen sijaan herkkä lapsi hyötyy aikuisista, jotka puolustavat ja sanoittavat hänen kokemusmaailmaansa ja vaalivat sitä. Aikuisista, jotka tutustuttavat hänet näkymättömään reppuun ja kaikkeen upeaan, jota sellaisen omistaminen tuo tullessaan. Toivottavasti saan Näkymättömän repun tekijänä, entisenä erityisherkkänä lapsena olla sellainen aikuinen monelle. Ainakin voin yrittää olla aikuinen, joka piirtää näkymättömästä vähemmän näkymätöntä.