Kyselin instagramissa Näkymättömän repun seuraajilta kokemuksia siitä miten herkkyys on vaikuttanut heidän lapsuuteensa. Sydämeni aina vähän särkyy, kun kuulen ihmisten kertovan lapsuutta varjostaneesta, vaikeasti määriteltävästä ”vääränlaisuuden” kokemuksesta, jonka tunnistan itsessänikin. Kuinkahan moni herkkä lapsi tämän kokemuksen jakaa?
Pohjimmiltaan kyse saattaa olla siitä mitä pidetään hyvänä ja ”kunnollisena” lapsuutena. Väitän, että jossakin määrin hyvinvoivan, hyvää elämää elävän lapsen tunnusmerkkeinä pidetään energisyyttä, aktiivisuutta, touhukkuutta ja sosiaalisuutta. Esimerkillinen lapsi on koulussa kaverimagneetti ja harrastaa monenlaista. Hän menee innoissaan päiväkotiin tai kouluun ja iltapäiväkerhoon, koska siellä on paljon tohinaa. Hän tykkää leireistä, peleistä, lastenkutsuista, leikkipaikoista, leirikouluista ja yökyläilyistä ja mennä viilettää vailla huolta huomisesta. Niin kauan kun lapsen aktiivisuus pysyy neurotyypillisyyden rajoissa, se on ylpeyden aihe. Sitä en kritisoi, missään nimessä. Ongelma ei ole siinä millaisista ominaisuuksista lapsia kehutaan, vaan siitä millaisista heitä EI kehuta. Vähemmille kehuille jäävät herkät ja monet neurokirjon lapset, joiden ominaisuudet ja persoonallisuuden piirteet eivät sovi ideaaliin. Lapset, jotka eivät hermostonsa tai temperamenttinsa takia ole aina menossa ja ensimmäisinä jonossa. Lapset, jotka huolestuvat, jännittävät, pelkäävät, vetäytyvät, hermostuvat, sekoilevat tai suuttuvat tilanteissa, joissa toiset loistavat.
En ole monta kertaa leikkipuistossa kuullut vanhemman kehaisevan, että ”Meidän Teppo se on sellainen oikea kotihiiri. Aina nenä kiinni kirjassa. Äiti on hänen paras kaverinsa. Teppo tietää niin hienosti omat rajansa, eikä mennyt yökouluun kun ei halunnut”. Olen itse joskus kutsunut omia lapsiani madalletulla äänellä, mukamas huumorilla ”nyhjääjiksi” siitä syystä, että he sattuvat keksimään ihan älyttömän hyviä leikkejä ihan keskenään kotona. Puolustaudun sillä, että tervehenkisen, hyvän lapsuuden ideaali on niin kapea, ettei itsekritiikkiin hitaasti syttyvä mieleni ei aina ehdi mukaan.
Ei ole mitään syytä, miksi kaikkien lasten ehdottomasti pitäisi harrastaa paljon, olla kokoajan menossa, rakastaa yökyläilyjä, hinkua leireille, bileisiin ja lastenkutsuille, juosta innokkaimpina pallon perässä ja olla kaveriporukan keskushenkilöitä. Sellainen elämä sopii monelle. Se voi sopia myös joillekin herkille. Mutta nämä seikat eivät määrittele hyvää lapsuutta. On aivan muita asioita, kuten turvallisuuden tunne, rakastettuna oleminen, hyvä itsetunto, itsemääräämisoikeus, innostus ja ilo, jotka vaikuttavat elämänlaatuun. Ja vain ihminen itse voi tietää millaista elämää elämällä nämä asiat toteutuvat. Esimerkiksi ilon määrää ei voi nähdä siitä, kuinka paljon kavereita tai harrastuksia lapsella on tai kuinka innokkaasti hän syöttää pelikentällä.
Joten jos lapsesi, kummilapsesi, sukulaislapsesi, huollettavasi tai oppilaasi ei ole normien mukainen turbolapsi, avaa silmäsi hänen muille ominaisuuksilleen. Kysy mistä tämä lapsi saa iloa, ja mikä on hänelle hyvää elämää. Ja kaikki aikuiset, jotka aikoinaan luulitte olevanne ”vääränlaisia” lapsia. Ette koskaan olleet. Normit olivat vääränlaisia. Maailma muuttuu, kun avaamme silmämme jokaisen lapsen omille hienoille ominaisuuksille, ja olemme avoimen ylpeitä niistä.