Syksyn aikana on polkaistu käyntiin Näkymätön reppu -työpajat. Kokemukset ovat olleet kutkuttavia. Tiesin kyllä etukäteen, että tykkään tosi paljon siitä, kun sekalainen porukka kokoontuu yhdessä pöydän ympärille, tutkii materiaaleja, pyörittelee, innostuu ja esittelee tuotoksiaan. On naurua, jakamista ja joskus muodon saa joku vähän kipeäkin asia.
Taidepedagogina tämä on ollut aina itselleni se oma juttu. Tuoda materiaalit, kutsua ihmiset, antaa kimmoke, pukata matkaan ja tukea missä osaan. Niin juuri teen Näkymätön reppu -työpajoissa. Lopulta reppu on valmis, eikä enää yhtä näkymätön. On ollut kunnia saada nähdä ja kuulla mitä syntyi.
Olen nähnyt näkymättömiä reppuja, jotka ovat kimaltaneet kilpaa tähtien kanssa. Reppuja, joissa on ollut eriskummallisia sivutaskuja. Reppuja, jotka ovat ottaneet eläinten hahmoja. Reppuja, jotka ovat olleetkin laukkuja, reppuja joissa on ollut hienoja kiinnitysklipsejä ja kantokahvoja. On ollut kauniita vähäeleisiä ja pelkistettyjä reppuja. Joskus reppujen sisältö on yllättänyt kaikki.
On ollut hirviöitä, kummituksia, haikaloja. On ollut jäätelöitä, t-paitoja, lentokoneita. On ollut ärsytystä ja iloa, runoja ja halauksia. Pienenpientä tunnesilppua ja suuria painonnostajan punnuksia. Yksi itseäni syvästi koskettaneista esineistä oli pieni, pahvista askarreltu mini-kirja: Näkymätön reppu. Kuulemma ”ihan sika hyvä kirja”.
Monet repun sisällöt eivät saa nimeä tai minkään tunnistettavan asian muotoa. Kädet sukeltavat silkkipaperisilppuun, poimivat muovailumassaa, pyörittelevät piipunrasseja. Mukaan eksyy käpy, keppi, kivi, tikku, lankaa ja pumpulia. Lopputuloksena on jotain tosi hienoa. Härpäke, jolla ei vielä äsken ollut muotoa, mutta joka nyt on olemassa vahvasti. Joskus saattaa käydä myös niin, että hiljaisen puuhailun jälkeen, joskus paljon myöhemmin, outo esine saa jopa nimen.
Itselleni kävi niin kerran. Istuin hiljaisempana hetkenä pöydän ääreen tekemään ”jotain”. Ilman ajatusta, juttelun lomassa olin muotoillut foliosta lusikan ja lusikan päälle sinivihreän pallon. ”Maapallo” yksi lapsista tajusi ennen minua. Omassa repussani oli toden totta tuolloin ollut huoli maailman ruokaturvasta. Se putkahti esiin lusikan ja maapallon muodossa. Käteni tiesivät minua paremmin!
Tämän syksyn aikana olen huomannut, että Näkymätön reppu -kirjan ja työpajojen idea toimii. Ihmiset todella löytävät omat reppunsa. Ne tulevat näkyviksi. Reput ja se mitä niissä on sisällä. Kiitos kaikille siitä, että saan olla tässä mukana!